Minkälaista on suorittajan arki oikeasti?

Eräs viisas ihminen sen minulle sanoi: ”Se on hieno ominaisuus, kunhan se pysyy järkevyyden rajoissa.”

Ei ihan noilla sanoilla todellisuudessa mutta ajatus on joka tapauksessa sama. En tiedä pitäisikö minun olla enemmän huolissaan siitä, että myös muut tunnistavat näitä piirteitä minussa vai siitä, että ne ovat ylipäätään olemassa.

Perfektionisti ja suorittaja. Se on aika vaarallinen yhdistelmä, eikä homma todellakaan aina ole kaunista. Lyhyen ajan sisällä kolme eri ihmistä on huomauttanut siitä, että pitäisi osata myös mennä ”let it go” – asenteella.

Alkuvuosi on menty todella hyvillä fiiliksillä treenien suhteen ja kehitystäkin on tapahtunut!

Olen itse tunnistanut nämä piirteet jo hyvin pitkään, joten ne eivät ole tulleet yllätyksenä. Yllätys on kuitenkin ollut se, että ne ovat niin vahvasti näkyneet muille ulospäin.

Sen takia aloin pohtimaan, miten olen kasvanut näihin muotteihin. Omalla kohdalla paineet eivät tule yhteiskunnasta, vaikka se nykyisin mielletäänkin suureksi tekijäksi esimerkiksi työuupumusten taustalla.

Ymmärrän, että omat paineeni ovat kauan sitten luotuja ja ne ovat tehneet kodin syvälle itseeni. Ne ovat alkaneet jostain hyvin pienestä ja kasvaneet samalla kuin minäkin. Väittäisin, että siinä on minun tunnelukkoni.

Siitä pienestä syrjitystä ja henkisesti alistetusta tyttölapsesta muovattiin täydellisyyteen pyrkivä ja virheettömyyttä tavoitteleva suorittaja. Se lapsi olin minä.

Koska en kelvannut niiltä ominaisuuksilta, jotka syntymässä olin saanut, vannoin että teen kaikkeni vaikuttamalla niihin asioihin, joihin pystyin vaikuttamaan. Tekoihin siis.

Jos täällä on muita suorittaja-perfektionisteja, tiedätte varmasti mistä puhun. Muille tämän asian vaikeus tuskin koskaan täysin aukenee. Sitä on vaikea selittää, pukea tunteita sanoiksi.

On siis melkein itsestäänselvää, että päädyin harrastamaan fitnessurheilua. Siinä vaaditaan aivan järkyttävää itsekuria ja usein minä olen järkkymätön. Minä luonteeltani en kuitenkaan ole paras mahdollinen kisaaja. Sen takia, että luovuttaminen on minulle punainen vaate ja epäonnistuminen musta surma.

Näiden piirteiden kanssa täytyy tiedostaa omat rajat. Työstäminen ei varmaan lopu koskaan, ja sen takia kuuntelen kehoani hyvin herkästi. Ja olen tullut siinä aika hyväksi.

Joskus saatan turhautua siitä, että lelut on jäänyt pyörimään lattialle, kun päässä jyskyttää että pitäisi pystyä ne hoitamaan oikeille paikoille, vaikka laiskuus ei ole se syy, miksi ne löytyvät lattialta.

Toisinaan suutun itselleni, että yksi toisto jäi vajaaksi tai että sarjaan olisi ollut enemmän paukkuja – sittenkin.

Välillä hämmästyn siitä, että kevyeksi luulemani treeni onkin todellisuudessa hyvin rankka, eli en aina tunnista treenien tasoa, koska mun on pakko pyrkiä aina parempaan. Ainut kilpailu, jota käyn, on kilpailu itseäni vastaan, joka on melko mahdoton yhtälö.

Kaaos, sekasorto, epätietoisuus ja sotku saavat minut ahdistumaan, melkein vihastumaan. Ja se pyyhkäisee lävitse niin kovalla intensiteetilla, että se on pakko päästää ulos. Muutaman kerran olen todistanut omaa patoutunutta raivoa ja ihmetellyt kuka on tämä ihminen?

Yhteiskunnan epäkohdat, rikollisuus ja leuhkat ihmiset sytyttävät nuotion. Asiat, joihin en voi suoraan vaikuttaa saavat minut hulluksi. Muita!?

Toisaalta niistä hetkistä, jolloin onnistuu hellittämään osaa olla tosi ylpeä ja sitä tämä vuosi on ollut täynnä! Seuraavaksi aiheena onkin mun uuden vuoden lupaukset, ja kuinka ne ovat toteutuneet?

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s